Seeking for my balance: kesäkuuta 2015

SILENCE

Olen sitä mieltä, että jokainen tarvitsee elämäänsä jonkinlaisia hiljentymisen hetkiä. Eri ihmisillä nämä hetket voivat olla hyvin erilaisia ja koska jokainen on yksilö, niin osa ihmisistä kaipaa näitä hetkiä enemmän kuin toiset. Joskus ainoastaan hiljaisuus itsessään on äärettömän kaivattua. Voin hyvin kuvitella tilanteen, jossa olen koko päivän ollut ihmisten keskellä ja ympärillä on kokoajan ollut tasainen hälinä ja puheensorina. Päästessään kotiin tämän päivän jälkeen, saa olla aivan rauhassa ja kuunnella sitä, kuinka hiljaista onkaan: kotona kuuluu ehkä kellon raksutus seinällä tai kenties ohiajavien autojen vaimea hurina. Itselleni tuo fiilis on todella rentouttava ja jollain tavalla se tuo voimaa: nyt on taas aikaa ja tilaa omille ajatuksille ja tuntemuksille.

Hiljaisuus on yksi asioista, joita ihmiset eivät kenties osaa arvostaa ennenkuin siihen ei ole mahdollisuutta. Olen itse asunut maalla lähes koko pienen ikäni. Täällä on aina ollut melko hiljaista, mutta en mie sitä sen kummemmin ole noteerannut aiemmin. Mökillä puolestaan on vielä hiljaisempaa: paikka, jossa mökki sijaitsee, on melko autioitunut vaara kaukana kaikesta - siellä hiljaisuuteen on jo kiinnittänyt huomiota, sillä se on niin pysäyttävää. Tuntuu kuin olisi irrallaan muusta maailmasta, kun mistään suunnasta ei kuulu pienintäkään ääntä esimerkiksi myöhään illalla. Silloin luontokin on vaipumassa yöpuulle, joten aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Nyt kun olen vuoden asunut kerrostalossa, jossa kuuluu jatkuvasti jonkin verran ääniä naapureista tai talon ulkopuolelta, olen oppinut arvostamaan hiljaisuutta aivan uudella tavalla. Toki kämpillekin voi palata hulinapäivän jälkeen hiljaisuuteen, mutta se ei ole samanlaista. Tämä oivallus tuli itselleni jo asuessani niinkin suuressa kaupungissa kuin Kajaani. Suurkaupunkien jatkuva melusaaste saisi minut luultavasti hulluuden partaalle pidemmän päälle. Kenties näissä maailman metropoleissa asuvat ihmiset eivät kaipaa rauhaa yhtä paljon kuin mie, tai sitten se on vain tottumuskysymys. Kai osa heistäkin hakeutuu sitten esimerkiksi erilaisiin hiljaisuuden retriitteihin ja hakevat ajatuksilleen tilaa vaikkapa matkailun kautta.

Hiljaisuuden täällä kotona huomasin, kun tulin Kajaanista vanhempien luo muutamina viikonloppuina viime lukuvuoden aikana ja kävin koiran kanssa lenkkeilemässä metsäautoteitä pitkin. Tiesin, että vastaan ei hyvin todennäköisesti tulisi ketään koko lenkin aikana ja se oli ajatuksena aivan mahtava. Näiden viikonloppujen aikana noteerasin hiljaisuuden muutenkin paremmin ja aloin oivaltaa sen hienoja puolia entistä enemmän. Ei liikenteen ääniä, ei liiemmin ääniä naapureista - luonnon ääniä tietenkin, mutta talven aikana nekin olivat todella vähissä. Uskomaton fiilis tulla koulustressin keskeltä viikonlopuksi tällaiseen rauhallisuuteen - mieli sai levätä ja sain ehkä taas hieman uutta energiaa seuraavan viikon opintoihin. Oli aikaa hengähtää.

Miulle luonto on lähellä sydäntä monellakin tavalla ja se on myös yksi asia, joka miulle heti tulee mieleen sanasta hiljaisuus. Tuntuu, että on ihan konkreettisesti helpompi hengittää, kun pääsee tasaisin väliajoin luontoon liikkumaan. Jollain tavalla luonto merkitsee itselleni hiljentymistä, jonkinlaista mietiskelyä: joskus, kun tuntuu että ajatus ei kulje ollenkaan tai jotkin asiat pyörivät mielessä yhtenä ahdistavana myttynä, auttaa kun lähtee ulos, hengittää raitista ilmaa ja antaa ajatusten vain lipua omia ratojaan pitkin. Tämän jälkeen aiempiin ongelmiin palaaminen ei useinkaan tunnu ollenkaan yhtä raskaalta ja toisaalta niihin on myös voinut löytyä yksinkertainen ratkaisu, kun on päästänyt ajatukset hetkeksi soljumaan omalla painollaan.

Viimeisten viikkojen aikana tänä keväänä asuessani Kajaanissa miulle tuli tavaksi iltamyöhäiset kävelyt lähiympäristössä: iltaisin tunsin usein levottomuutta, kaipasin happea. Lähtiessäni ulos, läheisen Kaupunginlammen rantaan, mieleni rauhottui nopeasti. Ongelmat tuntuivat melko mitättömiltä, kun tuijottelin auringonlaskua ja hengittelin kevään tuoksuja. Muuton jälkeen olen kaivannut näitä mietiskelykävelyjä. En jotenkin osaa lähteä samalla tavalla haaveilemaan ja haahuilemaan ympäriinsä täällä.

Ylipäätään hetket luonnossa tai muuten rauhassa omien ajatusten parissa ovat todella meditatiivisia sekä rauhoittavia - niiden aikana omat mietteet jonkin asian suhteen voivat kirkastua aivan uudella tavalla.

Hiljaisuus voi olla tärkeä tekijä myös ihmissuhteissa. Miun mielestä on todella hienoa, että joidenkin ihmisten kanssa voi olla vaan, täysin luonnollisesti. Heidän kanssaan ei välttämättä tarvitse sanoa mitään vaan voi olla rennosti sen kummempia ajattelematta. Toisten kanssa taas tuntuu, että hiljaa oleminen on vaivaannuttavaa ja hiljaiset hetket on jatkuvasti täytettävä jotenkin. Keskustelunaiheita on keksittävä vaikka väkisin vaikka tuntuisi että ne ovat lopussa. Tai sitten turvaudutaan älypuhelimeen... Uskon, että moni on kokenut molemmat tilanteet.

Mukavuudenhaluisena ihmisenä miusta on mukavaa, että joskus voi seurassakin olla tekemättä erityisemmin mitään. Riittää, että toinen ihminen on läsnä, vaikka yhdessä tekeminen olisikin "vain" sängyllä tai sohvalla makoilua, telkkarin katsomista tai vaikkapa sitä luonnossa kävelyä. Kaiken tuonkin voi tehdä sanomatta sanaakaan ja joidenkin kanssa se on täysin ok. Olen joskus sanonutkin joillekin ystäville, että ajoittain on ihanaa olla sosiaalinen olematta varsinaisesti sosiaalinen.

Ehkä tuossa rentoudessa kyse on jonkinlaisesta luottamuksesta tai syvemmästä siteestä ihmisten välillä - tyhjää tilaa ei tarvitse täyttää turhanpäiväisillä fraaseilla, vaan voi luottaa, että toinen on yhä siinä, vaikka hetken olisikin aivan hiljaa.